Kuvataiteet ei ole minun juttu. En osaa, en ymmärrä. Ei
minua varten. Ja niin edelleen, kahdenkymmenen
vuoden ajan. Ja sitten ollaan tässä hetkessä, missä olen puulla päähän lyöty.
Mistäs tässä hommassa oikein on kyse? Milloin ja miksi aloin uskoa etten pidä maalaamisesta?
Ja kun tämä ajatus syntyi, jäikö se jotenkin luuppaamaan? Vai oliko
kiinnostukseni sittenkin ehkä horrostilassa? Koko tämän ajan, odottamassa
tilaisuutta, jonkinlaisia oikeita olosuhteita?
Saanko koskaan tietää?
Koko asia on mysteeri, kuten niin paljon täällä. Läpikuultavaa, moniselitteistä.
Ennen kuin
soperran että elämä on kuin akvarelli lopetan tähän ja jaan kuvan
tämäniltaisesta kuistilla odottaneesta inspiraatiomuistutuksesta. Anna mennä, pikkuinen!
Tuo on niin mahtavaa, kun löytää itsestään uusia puolia. Kun rohkenee kokeilla jotain, joka kiehtoo ja kutsuu luokseen.
VastaaPoista